Piian äiti oli kirjeenvaihdossa lapsuudenkotinsa naapurismiehen kanssa. Tämä maalaismies tuli Piian elämään sinä keväänä, kun Piia täytti 7 vuotta. Miehen käydessä Porvoossa äiti ja Piia esittelivät kaupunkia hänelle. Käveltiin rannoilla, katsottiin kirkko, vietettiin aikaa leikkipuistossa. Piia tutustui pian tähän puheliaaseen mieheen eikä ujostellut yhtään, vaikka mies pyysi tyttöä syliinsä istumaan.
Kesällä muutettiin maalle miehen kotitilalle. Mummo (miehen äiti) oli mutrussa suin, kun tyttö astui tupaan äitinsä kanssa. Piia ei voinut olla vertaamatta Mummoa oman äitinsä äitiin, joka hymyillen otti vastaan kotiinsa sekä tytön että äidin. Piia tarrautui äidin takkiin. ”Mitä sinä nyt ujostelet?”, äiti kysyi väsyneesti. Matka oli ollut pitkä. Bussilla. junalla, toisella junalla, laivalla ja hevosella oli matka taittunut Etelä-Suomesta savolaiseen salomökkiin. Asetuttiin asumaan yhdessä mies (Piian tuleva isäpuoli), hänen veljensä (Setä) ja äitinsä(Mummo) sekä vaimonsa, tytön äiti. Piia ei olisi halunnut jäädä mökkiin, koska Mummo katsoi häntä kummallisesti. Kuitenkin päiviä kului ja neljä aikuista ja lapsi yrittivät sopeutua elämään yhdessä.
Piia viihtyi hyvin isäpuolen kanssa hoitamassa hevosta, tekemässä apetta, ripsumassa lehmiä ja ihmetellen tilan töitä ja tehtäviä sekä eläimiä. Mutta Mummo näytti päivä päivältä pelottavammalta.Piia oli nähnyt koiria talutettavan kaupungissa ja hän rohkeni kysyä ispuoleltaan, missä on Nipen (suomalainen pystykorva) remmi? ”Ei sillä ole remmiä”, vastasi mies. ”Haluaisin taluttaa Nippeä”, Tyttö selitti. ”No ota tuo riimu”, mies vastasi. Piia asetteli riimun koiran kaulaan ja talutti sitä pihalla. Koira tempoili itseään pois riimusta. Se ei ollut tottunut talutettavaksi.
Mummo tuli kuin myrskyn merkki tuvasta ulos pihalle ja huusi: ”Minun koeiroon et taluttele”. Hän repäisi riimun Piian käsistä. Tyttö parkaisi ja juoksi äitinsä luokse itkemään. Tyttö tunsi tehneensä jotain ihan kamalan väärin. ”En tiennyt, että Nippe on Mummon koira”, hän nyyhkytti äidilleen, ”eikä sitä saa taluttaa”. ”Sillä ei ole kaulapantaa. Riimu hiertää sen kaulaa. Sillä ei ole hyvä taluttaa eikä Nippe ole tottunut talutettavaksi”, äiti yritti selittää. Mummon hirmustuminen jäi tytön mieleen loppuiäksi. Siitä lähtien Piia oli hissun kissun mummon lähettyvillä.
Mummo mutisi itsekseen: ”Minua sinä, äpärä, et peri”. Tyttö ei ymmärtänyt eikä uskaltanut kysyä äidiltäänkään, mikä on äpärä ja mitä on periminen. Sitä äpärää mummo toisti monessa lauseessa ja aina se kuulosti Tytöstä yhä kamalammalta ja hävettävämmältä, koska Mummo sanoi tuon oudon sanan halveksuen. ”Olen paha, olen äpärä. Mummo ei rakasta minua, koska olen paha äpärä. Mummo halveksii äitiäkin, koska olen paha”, Piia ajatteli. Tytöstä tuli hiljaisempi ja surullisempi päivä päivältä eikä hänen äitinsä jaksanut häntä lohduttaa. Piia tunsi itsensä vajavaiseksi, arvottomaksi ja häpesi itseään. Tyttö katsoi äitiään ja näki, kuinka hänkin häpesi itseään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!