Turhautumia

Ahdistaa, sydäntä puristaa, oksettaa ja humina pääni sisällä ei lakkaa vaikka söin verenpaine lääkkeen. Mittaan verenpaineen. 130/60 pulssi 74. Ei mitään hälyttävää. Ajatukseni palaavat muistoihini, kun toivoin äidiltä nukenvaunuja; sellaisia kanganspäällysteisiä, joissa on pitsi esirippu kuomusta alas nuken pään eteen. Punaiset rattaat. Kinusin niitä, vieläkin, vaikka äiti oli selittänyt, ettei niihin ole varaa. Äiti hermostui ja löi minua päähän. Korvani alkoi soida ja humista. Itkin turhautumistani - ja köyhyyttämme. En syönyt iltapalaa, vaan menin nälkäisenä nukkumaan ja kuvittelin olevani pakolainen telttamajoituksessa avustusruokavarojen varassa. Odottelin aamua nälkäisenä ja surullisena. Aamupuuron syötyäni unohdin haaveeni nukenrattaista ja kaverit päiväkodissa saivat minut kikattamaan herkullisesti mukaville jutuille. Päivä lastentarhassa oli pelastukseni mielipahaan. Siellä oli niin paljon kaikkea muuta puuhaa, ystäviä, joiden kanssa leikkiä ja paljon leikkikaluja...

Möröt tulevat

Möröt tulevat uniini aika ajoin. Varsinkin silloin, kun tulee valvottua myöhään, uni on levotonta ja heräilen pikkutunneilla kesken unien usein johonkin kissojen aiheuttamaan rasahdukseen, jonka mieleni loihtii oven-avaus-kolahdukseksi ja pelkään, kuka tuli sisään asuntoomme. Varovasti nousen vuoteestani ja kurkkaan eteiseen, olohuoneeseen, kirjastoon ja keittiöön. Koen olevani rohkea, kun uskallan kurkata kaikki nurkat kylpyhuoneessakin. Huokaan helpotuksesta, kun ei vastaani tule ketään. Uudelleen uneen pääsy ei onnistu tuon hiiviskelyn jälkeen, vaan yö menee valvoskeluksi - ja taas usein vatvon lapsuudessa saamiani traumoja, vaikka olen oikeastaan päättänyt olla miettimättä niitä öisin. Ehkä saan terapeutin, jonka kanssa niistä voisi keskustella. Kun ne möröt ilmeisesti ovat lapsuuden traumojeni aiheuttamia ja edelleen vaivaavat minua, on niitä varmaan vielä vuosikymmenien jälkeenkin otettava käsittelyyn. Josko ne sitten loppuisivat ja voisin nukkua yöni rauhassa.