Turhautumia

Ahdistaa, sydäntä puristaa, oksettaa ja humina pääni sisällä ei lakkaa vaikka söin verenpaine lääkkeen. Mittaan verenpaineen. 130/60 pulssi 74. Ei mitään hälyttävää. Ajatukseni palaavat muistoihini, kun toivoin äidiltä nukenvaunuja; sellaisia kanganspäällysteisiä, joissa on pitsi esirippu kuomusta alas nuken pään eteen. Punaiset rattaat. Kinusin niitä, vieläkin, vaikka äiti oli selittänyt, ettei niihin ole varaa. Äiti hermostui ja löi minua päähän. Korvani alkoi soida ja humista. Itkin turhautumistani - ja köyhyyttämme. En syönyt iltapalaa, vaan menin nälkäisenä nukkumaan ja kuvittelin olevani pakolainen telttamajoituksessa avustusruokavarojen varassa. Odottelin aamua nälkäisenä ja surullisena. Aamupuuron syötyäni unohdin haaveeni nukenrattaista ja kaverit päiväkodissa saivat minut kikattamaan herkullisesti mukaville jutuille. Päivä lastentarhassa oli pelastukseni mielipahaan. Siellä oli niin paljon kaikkea muuta puuhaa, ystäviä, joiden kanssa leikkiä ja paljon leikkikaluja...