Olen ymmälläni

Lukiessani Kauhukammion lapsen blogia ( http://kauhukammionlapsi.blogspot.fi/ ) minulle alkoi jäsentyä, mitä minullekin on tapahtunut. Kauhukammion lapsen isä oli psykopaatti, jonka piirteitä minun isäpuolellanikin oli. Mutta äitini koin rakastavan minua enkä ole aivan varma asiasta, tiesiko hän isäpuoleni touhuista minun kanssani. On vaikea hyväksyä ajatus, että kyllä hän ehkä tiesi, mutta ei välittänyt... Koin äitini hellyyttä ja huolenpitoa. Miksi hän antoi isäpuolen hyväillä minua? Olen ymmälläni. En ole saanut terapiaa, jossa olisi tarkemmin selvitelty insestiasioita. Vaikka isäpuolen äiti kohteli meitä äitini kanssa alentavasti huorana ja äpäränä, minulla on toisen mummoni puolelta kokemus hyväksynnästä ja ihmisarvon mukaisesta kunnioituksesta, mikä on tasapainottanut vääristynyttä, hämmentävää ja ikävää isäpuoleni äidin kohtelun aikaansaamaa epäröintiä itsessäni. Mummon kohtelu jäi aika lyhytaikaiseksi, koska asuimme vajaan vuoden hänen kanssaan isäpuolen tilalla. Kaikki äitini sukulaiset ovat olleet mukavia ja minuuttani arvostavia. Äidin nuorin sisko jätti mieleeni ihania muistoja kesistä hänen perheessään. Leikin serkkujeni ja heidän ystäviensä kanssa ja olin tasavertainen, joukkooon hyväksytty kaveri. Nämä kokemukset ovat antanneet minulle eheyttäviä virikkeitä oman itseni hyväksymisessä. En olekaan aivan läpeensä paha ja arvoton niinkuin isäpuoli ja hänen äitinsä antoivat ymmärtää.

Lyhyt vuosikatsaus

Melkein vuosi on kulunut edellisestä postauksesta. Ei siksi, etteikö mörköjä enää olisi, mistä kirjoittaa, vaan koska minulle on sanottu, ettei menneitä kannata vatvoa vaan elää NYT-hetkeä ja kiinnittää huomionsa mieluummin positiivisiin asioihin; asioihin, jotka tuovat itselleni iloa ja tyydytystä. Niinpä sitten yritin olla muistelematta menneitä, mutta yhä pahempi mörkö iskeytyi mieleeni: itsemurha-ajatukset ja pelot, että toteuttaisin miltei pakkomielteeksi tulleen ajatuksen, että olisi parempi kun minua ei olisi. Minulle ja muille olisi helpotus päästä eroon tästä yhteiskunnan loisesta... Olin sairaalassa kaksi viikkoa, mutta en pystnyt puhumaan paljoakaan itsemurha-ajatuksistani. Läksin pois sairaalasta ehkä liian pian. Takaisin avohoitoon tulo ja kotiutuminen oli hankalaa. Mieheni kanssa emme juuri keskustele asioista eikä terapeuttinikaan rohkaissut puhumaan itsemurha-ajatuksistani. Itseasiassa, kun tapasin lääkärin, unohdin täysin, että minulla sellaisia olikaan.