Hivelyjä

”Hsssss! Istun tähän lähelle ja silitän sinut uneen.” isäpuoli kuiskasi ja nosti tuolin vuoteeni viereen samalla hivuttaen kätensä peitteeni alle. ”Onko jalat kipeänä?” Minulla oli kasvukipuja ja myönsin, että kipeänä ovat. Mies siveli suurilla kämmenillään jalkojani ja se tuntui hyvältä. Joka sivelyllä hän siveli yhä ylemmäksi reittäni. ”Onko masu kipeänä?” hän kysyi. ”Ei ole”, vastasin. Hän siveli pari kierrosta mahani ympäri ja siirtyi ylemmäs sivelemään rintojani. Lämpimät kädet rinnoillani tuntuivat huikean jännittävältä ja sai oloni kihelmöimään uudella tavalla. Sytyin sisäisesti paloon, joka ällistytti minua ja samalla pelkäsin, mitä tämä on. ”Muistathan sitten, että ei puhuta äidille tästä.” Mietin, miksi äiti ei saisi tietää, kuinka hyvältä isäpuolen sively tuntuu. Tulisiko äiti kateelliseksi, kenties.

Useita päiviä myöhemmin eräänä yönä isäpuoli tuli jälleen kuuntelemaan korvaradiotaan tuolille sänkyni viereen. Mitään sanomatta hän aloitti sivelynsä jaloistani ja hinkkasi reiden sisäsivuja, niin että aloin ärtyä. ”Ei”, kuiskasin. Mies siirtyi hivelemään haarojen välistä. Työnsi sormensa housun sisään ja etsi pimpin vakoa. ”Älä”, sanoin ja huitaisin käden pois päältäni. Mies meni vuoteeseensa äidin viereen.

Silloin tällöin muutaman kuukauden ajan ispuoli tuli vuoteeni ääreen hivelemään minua, kunnes eräänä yönä sivelin itse rintojani käsilläni, vedin peiton pois päältäni ja paloin kiihtymyksestä. Mies huomasi sen huoneen toisella seinustalla olevalta vuoteeltaan ja tuli ”auttamaan neitoa” isoilla kämmenillään. Hätkähdin, kun hänen sormensa tavoittivat häpyhuulet. Miehen sormien liikkeet pimpissäni säväyttivät ilotulituksen alaruumiiseeni. Mutta kun ispuoli työnsi sormeaan sisälleni, hätäännyin, käännyin kyljelleni ja työnsin hänen kätensä pois luotani. Mies meni keittiöön ja ähkyi. Ihmettelin, mikä hänelle nyt tuli. Olin häpeissäni tavattomasta esiintymisestäni ja kiihko, joka oli syttynyt sisälläni, pelotti minua.

Ajatuksia pois kuleksimasta mieleni pohjalta

Piti lukea parin blogistin tekstejä ja Raamattua ennenkuin pystyn nyt jatkamaan. Oikeutus muistella menneitä, pahoja asioita löytyy tästä lausumasta: ”Minun olisi järkevää ajatella ikävä asia pois kuljeksimasta, niin ettei se ahdistaisi minua jossakin aivojen pohjalla.” Näin kirjoittaa seuraamani blogisti blogissaan Filosofian puutarhassa. Niinpä en anna sananlaskun (katso ed.postaus) tekstin häiritä ajatteluani ja olen sitten kai rakkaudeton, kun muistelen kärsimääni pahaa. Niiih! Huokaus!

Minua kyllä hiukan häiritsee ajatus rakkaudettomuudesta, mutta sitähän tunsin lapsuudessani, vaikka äitini hoiti minua hyvin. Hän syötti, juotti, puki, pesi minut moitteettomasti. Fyysisesti olin hyvin hoidettu lapsi, mutta henkisesti kärsin pelkoa, että äiti jättää ja jään orvoksi, yksin maailmaan eikä kukaan tule olemaan minun kanssani. Kärsin suunnattomasti, jos äitini ei vastannut minulle, kun kysyin häneltä asioita. Ymmärrän, että äitini oli väsynyt työstä eikä jaksanut aina innostua asioistani. Mutta minulla ei ollut 4-5 -vuotiaana ketään muuta, keltä kysellä. Jaa olihan äidin lisäksi pyhäkoulun opettaja ja hoitotäti lasten päiväkodissa. Kyllä minä kyselinkin. Puhetulvani ei loppunut päiväunien aikaankaan ja sain siitä nuhteita.

Pyhäkoulun opetuksista oli minulle paljon lohtua: Jumala välittää minusta ja hoitaa lapsiaan. Kysyinkin pyhäkoulun opettajalta, miten Jumala voi hoitaa, kun ei Hän ole täällä vaan taivaassa. Opettaja vastasi, että Jumala järjestää hoitaja-ihmisen hoitamaan.

Niin, ensimmäiset kuusi vuotta elin suhkoht turvattua elämää. Mieleeni ei ole jäänyt mitään kauhean kamalaa. Ei mitään siihen verrattavaa kuin isäpuolen äiti, Anoppi niinkuin äitini häntä kutsui (ja minä kanssa, vaikka mummoksi hän halusi minun häntä kutsuvan!). Miksi se nainen vihasikaan minua niin paljon, että teki olemiseni Mökissä tosi ikäväksi. Kuinka lapsille Raamatunkertomuksia kertonut mummo saattoi vihata 7-vuotiasta lasta? Jään ihmettelemään, mitenkähän hän kertoi Jumalan rakkaudesta lapsille, kun ei yhtään välittänyt poikansa vaimon tyttärestä. Sitä jotenkin odottaa enemmän rakkaudellisuutta uskovaksi tunnustautuvalta. Mutta yhtä viheliäisiä taidetaan olla kaikki! Rakkaudettomia, vihaisia, omaa etuamme tavoittelevia...

Ei muistele kärsimäänsä pahaa

"Joka menneitä muistelee, sitä tikulla silmään."
1 Kor.13:4. "Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, 5. ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa"

Tunnen olevani sekä kansanperinteen, että Raamatun periaatteiden vastaisella tavalla ajattelevana tuomittu hiljenemään menneisyydestäni. Minulla ei ole oikeutta kirjoittaa muistelmiani kärsimästäni vääryydestä ja pahasta. Tunnen olevani julkea, rakkaudeton ja kiittämätön, jos jatkan. Onko minun tosiaan pantava suu suppuun ja jätettävä kertomatta kärsimäni paha, joka on vaikuttanut koko elämäni ajan ja edelleen aiheuttaa masennusta ja ahdistusta. Mietin, suljenko tämän blogin ja yritän edelleen unohtaa kaiken sen vääryyden, jota olen saanut kokea, josta aioin kirjoittaa.