Vahvuuteen sairastunut hauras pieni piia

Tuijotan tyhjyyteen ja selaan sattumanvaraisesti blogin avainsanoja. En oikeastaan etsi mitään. Ajatukseni ovat pysähtyneet, jumittuneet aikaisemmin katselemaani postaukseen, jossa muistelin, kuinka aloin hävetä itseäni. Vieläkö häpeän? En oikeastaan. Vajavuuden tunnelukko on auennut. Häpeä ei hallitse enää ajatuksia itsestäni.

Tämäkin vähäinen kirjoittelu tässä blogissani on auttanut unohtamaan mieltä hajottavat ja alaspainaneet tapahtumat ja nurjat asenteet minua kohtaan lapsuudessa. Ne eivät vaivaa enää niinkuin pari vuotta sitten. Harmi, etten enemmän kirjoittanut silloin, kun lapsuuden ajat vaivasivat mieltäni kokopäiväisesti.

Terapia nuorena aikuisena olisi saanut alkaa jo parikymppisenä, kun ensimmäiset tiedostavat ajatukset itseäni kohdanneesta vääryydestä ajattelutti. Mutta en osannut vaatia terapiaa enkä pystynyt murtamaan isäpuolelleni antamaa salassapitolupausta. Miksi olin lojaali miestä kohtaan, joka hyväksikäytti minua lapsena? Lapsen lojaalius vanhempiani kohtaan ei hävinnyt edes murrosiässä. En kapinoinut vaan tein eroa vanhempiini muulla tavoin. Muutin pois kotoa 12-vuotiaana.

Asuessani kaupungissa ensin äidin serkun luona 12-13 -vuotiaana ja sitten erään äidin tuttavan luona 13-14 -vuotiaana, kuvittelin olevani ihan muuta kuin maalaistyttö. Itseasiassa olin asunut maalla vain vähän aikaa. Varhaislapsuuteni olin kaupunkilainen ja murrosiässä kuvittelin itselleni aivan toisenlaisen menneisyyden kuin mitä se oli maalla asuessani.

Kolmekymmentäyksi-vuotiaana aloin käydä psykologin luona, mutta silloinkaan en pystynyt murtamaan mneeisyyteni salaisuutta eikä psykologi tarttunut asiaan, kun se tuli esille sivulauseessa. Olisipa hän auttanut minua puhumaan lapsuudestani, häpeästäni, rikkinäisyydestäni ja kuvitelmistani olla vahva persoona; mikään ei loukkaa minua; olen halveksunnan yläpuolella. Olin sairastunut vahvuuteen eikä psykologi nähnyt sitä vaan vahvisti omanarvontuntoani niin että lopulta olin ylpeä itsestäni. Pidin itseäni parempana kuin tavan kansalaiset.

Kuitenkin pieni Piia sisimmässäni pelkäsi, että todellinen haurauteni ja pirstaleisuuteni paljastuisi. Esitin ammatti-ihmmistä, joka tietää, mitä tekee. Eikä työnantajalla ollut moittimista. Hän vain ihmetteli, että niin paljon olin poissa työstä flunssan ym. pienen vaivan takia. Tosiasiassa en jaksanut aina esittää työkavereille hyvin koossapysyvää persoonaa, vaan "flunssan", "kuuumeilun" ja naistenvaivojen varjolla makasin rättiväsyneenä itsesäälissä kotona muutaman päivän kuukaudessa ja annoin itseni olla hauras, sairas ja masentunut.

Hevosen kyydissä

Oli hiukan pakkasta, niin että isäpuolen hengitys huurustui hänen valjastaessaan hevosta. Piia kysyi Mieheltä: "Minne menet?" Mies vastasi: "Haen polttopuita tuolta metsästä." Piia halusi mukaan ja mies antoi luvan hänen lähteä. Piialle oli uutta istua hevosen vetämässä reessä. Hän nautti katselemastaan lumisesta metsämaisemasta. Joitakin puita kaartui tien yli lumen painosta. Ne olivat kuin palatsin holvikaaret.

Isäpuoli lastasi reen täyteen puita ja Piia teki hankeen enkeleitä sillä aikaa. Päällimmääinen lumi oli kuin puuteria ja se kimalsi aurigossa kuin miljoona pikku tähteä.

Hevonen tuskin jaksoi vetää suurta puukuormaa, jonka päällä Piia yritti pysytellä. Piia vähän säälitti hevonen, joka joutui tekemään työtä kaikin voimin. Piiaa alkoi naurattaa, kun hevonen piereskeli.

Kotona Piia kertoi innostuneena äidille matkasta metsässä.

Viha on kuollutta

Hirveä päänsärky ei sentään estänyt nukahtamasta. Nukuin kevyttä unta kuulokkeet korvillani musiikkia kuunnellen. Kaksi tuntia hurahti ja nyt olen pirteä - tai siis jotenkin levottoman oloinen. Onneksi päänsärky on poissa.

Ajatukseni liihottelevat tapahtumasta toiseen vuosikymmeneltä toiseen - enkä tiedä, mihin tarttua vai kannattaako noita ajatuksen pirstaleita kirjata tänne enää. Nykyisyys ja tämä hetki on tullut tärkeämmäksi kuin menneisyys. Silti ajatukseni liikkuvat enemmän menneisyydessä. Ahdistus nousee, kun en löydä syitä tämänhetkiseen mielen levottomuuteen, ylipirteyteen. Olen nukkunut vain muutaman tunnin yössä enkä ole ollut väsynyt päivällä, mikä on uutta. Yleensä tarvitsen ainakin 7 tuntia unta ja sittenkin olen ollut väsynyt päivisin.

Onko tämä hypomaniaa? Jospa minulla onkin kaksisuuntainen mielialahäiriö eikä vain depressio. Masentunut olen ollut aika ajoin aivan lapsesta lähtien. Olisinpa voinut puhua insestistä ja persoonani mollaamisesta jonkun, mieluimmin psykologin tai psykiatrin kanssa jo nuorena tai aikoinaan, kun pettyneenä itseeni tunsin alemmuutta ja luulin olevani paha, koska isäpuoli ja hänen äitinsä halveksivat minua. Miksi se kirpaisee mieltä vieläkin? Miksi annan mielialani laskea taas pohjalukemiin? Onko mitään järkeä antaa noiden muistojen elää mielessä? Mutta kuinka voisin niitä pyyhkiä poiskaan.

Olen vuosikymmeniä yrittänyt unohtaa isäpuolen ilmeet, hänen arvioidessaan minua ahmien naisellisia muotojani, rintojani, jotka kasvoivat jo 11-vuotiaana. Ja sitten se "mummo", joksi en suostunut isäpuolen äitiä kutsumaan(vaan kutsuin häntä Anopiksi kuten äitini), sanoi minua huoran pennuksi ja ennusti, että äitiinsä tulee. 1950-luvulla avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi oli kamala asia eräiden mielestä. Pahimmanmoista syntiä ja saastaa. Niin ainakin Anopin mielestä. Hänellä ei ollut kunnioituksen hiventäkään äitiäni ja minua kohtaan.

Anoppi irvisteli minulle, kun söin ruokaani ruokapöydässä. Aloin syödä eri aikaan kuin hän tai menin kamarin pöydän ääreen syömään. Siitä, etten voinut syödä hänen kanssaan yhtä aikaa saman pyödän äärellä, sain kyltin "YLPEÄ KAKARA". Huokaan. En silloin 7-vuotiaana voinut käsittää, miksi kaikki mitä tein tai jätin tekemättä, oli Anopin mielestä väärin tai osoitti, kuinka epäkelpo olen.

Olen tehnyt paljon työtä saadakseni itsekunnioitukseni ja tunteakseni itseni arvokkaaksi. Lämminhenkinen pastori osoitti, että Jumala arvostaa minua. Hän rakastaa minua. Ja sen takia että maailmankaikkeuden Luoja pitää minua arvossa, voin minäkin itseäni rakastaa. Minun oli vaikea omaksua tuo ajatus.

Aikuisena olen lukenut paljon itsetunnosta kirjoitettuja kirjoja ja opettelin ajattelemaan itsestäni arvokkaana ihmmisenä ja pitämään Anopin mollaamisen valheena, jota ei tarvitse muistaa. Mutta aina vaan se tulee mieleen ja tulen surulliseksi. Pitkälle aikuisuuteen pidin itseäni mitättömänä paskaläjänä.

En uskonut kenenkään pojan kiinnostuvan minusta muuten kuin seksileluna. Oli minulla poikaystävä, mutta kavahdin jo hänen suudelmiaan, mikä oudoksutti häntä. Enkä antanut hänen koskea minuun. Välillämme piti olla metri ilmaa. Lähemmäksi en päästänyt. Ihailin siis kaukaa ja rakastuin nuorena yhteen jos toiseenkin, mutta en voinut päästää ketään lähelleni. Surullista!

Vasta yli 35-vuotiaana rakstelin ensi kertaa Ihastukseni kanssa. Yli neljäkymppisenä menin naimisiin. Siinä iässä, kun useimmat tulevat jo mummiksi lapsenlapsilleen, minä haaveilin vauvasta, mutta järki voitti. En olisi jaksanut lasta. Olin aika masentunut ja työkyvytön silloin...

Sanoisin, että elämäni on mennyt pilalle insestin ja Anopin asenteiden takia. On ollut vaikeaa ottaa elämää haltuunsa ja antaa itsensä nauttia Jumalan antamista lahjoista. En ole kokenut olevani arvollinen ihanuuksiin ja rakkauteen. Viha itseä kohtaan kyti mielessäni vuosikymmeniä ja vieläkin se leimahtaa väliin. Mutta muistutan itseäni lukemistani asioista, että "viha on kuollutta. Kuka haluaa olla sen hauta?".