Viha on kuollutta

Hirveä päänsärky ei sentään estänyt nukahtamasta. Nukuin kevyttä unta kuulokkeet korvillani musiikkia kuunnellen. Kaksi tuntia hurahti ja nyt olen pirteä - tai siis jotenkin levottoman oloinen. Onneksi päänsärky on poissa.

Ajatukseni liihottelevat tapahtumasta toiseen vuosikymmeneltä toiseen - enkä tiedä, mihin tarttua vai kannattaako noita ajatuksen pirstaleita kirjata tänne enää. Nykyisyys ja tämä hetki on tullut tärkeämmäksi kuin menneisyys. Silti ajatukseni liikkuvat enemmän menneisyydessä. Ahdistus nousee, kun en löydä syitä tämänhetkiseen mielen levottomuuteen, ylipirteyteen. Olen nukkunut vain muutaman tunnin yössä enkä ole ollut väsynyt päivällä, mikä on uutta. Yleensä tarvitsen ainakin 7 tuntia unta ja sittenkin olen ollut väsynyt päivisin.

Onko tämä hypomaniaa? Jospa minulla onkin kaksisuuntainen mielialahäiriö eikä vain depressio. Masentunut olen ollut aika ajoin aivan lapsesta lähtien. Olisinpa voinut puhua insestistä ja persoonani mollaamisesta jonkun, mieluimmin psykologin tai psykiatrin kanssa jo nuorena tai aikoinaan, kun pettyneenä itseeni tunsin alemmuutta ja luulin olevani paha, koska isäpuoli ja hänen äitinsä halveksivat minua. Miksi se kirpaisee mieltä vieläkin? Miksi annan mielialani laskea taas pohjalukemiin? Onko mitään järkeä antaa noiden muistojen elää mielessä? Mutta kuinka voisin niitä pyyhkiä poiskaan.

Olen vuosikymmeniä yrittänyt unohtaa isäpuolen ilmeet, hänen arvioidessaan minua ahmien naisellisia muotojani, rintojani, jotka kasvoivat jo 11-vuotiaana. Ja sitten se "mummo", joksi en suostunut isäpuolen äitiä kutsumaan(vaan kutsuin häntä Anopiksi kuten äitini), sanoi minua huoran pennuksi ja ennusti, että äitiinsä tulee. 1950-luvulla avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi oli kamala asia eräiden mielestä. Pahimmanmoista syntiä ja saastaa. Niin ainakin Anopin mielestä. Hänellä ei ollut kunnioituksen hiventäkään äitiäni ja minua kohtaan.

Anoppi irvisteli minulle, kun söin ruokaani ruokapöydässä. Aloin syödä eri aikaan kuin hän tai menin kamarin pöydän ääreen syömään. Siitä, etten voinut syödä hänen kanssaan yhtä aikaa saman pyödän äärellä, sain kyltin "YLPEÄ KAKARA". Huokaan. En silloin 7-vuotiaana voinut käsittää, miksi kaikki mitä tein tai jätin tekemättä, oli Anopin mielestä väärin tai osoitti, kuinka epäkelpo olen.

Olen tehnyt paljon työtä saadakseni itsekunnioitukseni ja tunteakseni itseni arvokkaaksi. Lämminhenkinen pastori osoitti, että Jumala arvostaa minua. Hän rakastaa minua. Ja sen takia että maailmankaikkeuden Luoja pitää minua arvossa, voin minäkin itseäni rakastaa. Minun oli vaikea omaksua tuo ajatus.

Aikuisena olen lukenut paljon itsetunnosta kirjoitettuja kirjoja ja opettelin ajattelemaan itsestäni arvokkaana ihmmisenä ja pitämään Anopin mollaamisen valheena, jota ei tarvitse muistaa. Mutta aina vaan se tulee mieleen ja tulen surulliseksi. Pitkälle aikuisuuteen pidin itseäni mitättömänä paskaläjänä.

En uskonut kenenkään pojan kiinnostuvan minusta muuten kuin seksileluna. Oli minulla poikaystävä, mutta kavahdin jo hänen suudelmiaan, mikä oudoksutti häntä. Enkä antanut hänen koskea minuun. Välillämme piti olla metri ilmaa. Lähemmäksi en päästänyt. Ihailin siis kaukaa ja rakastuin nuorena yhteen jos toiseenkin, mutta en voinut päästää ketään lähelleni. Surullista!

Vasta yli 35-vuotiaana rakstelin ensi kertaa Ihastukseni kanssa. Yli neljäkymppisenä menin naimisiin. Siinä iässä, kun useimmat tulevat jo mummiksi lapsenlapsilleen, minä haaveilin vauvasta, mutta järki voitti. En olisi jaksanut lasta. Olin aika masentunut ja työkyvytön silloin...

Sanoisin, että elämäni on mennyt pilalle insestin ja Anopin asenteiden takia. On ollut vaikeaa ottaa elämää haltuunsa ja antaa itsensä nauttia Jumalan antamista lahjoista. En ole kokenut olevani arvollinen ihanuuksiin ja rakkauteen. Viha itseä kohtaan kyti mielessäni vuosikymmeniä ja vieläkin se leimahtaa väliin. Mutta muistutan itseäni lukemistani asioista, että "viha on kuollutta. Kuka haluaa olla sen hauta?".