Tuijotan tyhjyyteen ja selaan sattumanvaraisesti blogin avainsanoja. En oikeastaan etsi mitään. Ajatukseni ovat pysähtyneet, jumittuneet aikaisemmin katselemaani postaukseen, jossa muistelin, kuinka aloin hävetä itseäni. Vieläkö häpeän? En oikeastaan. Vajavuuden tunnelukko on auennut. Häpeä ei hallitse enää ajatuksia itsestäni.
Tämäkin vähäinen kirjoittelu tässä blogissani on auttanut unohtamaan mieltä hajottavat ja alaspainaneet tapahtumat ja nurjat asenteet minua kohtaan lapsuudessa. Ne eivät vaivaa enää niinkuin pari vuotta sitten. Harmi, etten enemmän kirjoittanut silloin, kun lapsuuden ajat vaivasivat mieltäni kokopäiväisesti.
Terapia nuorena aikuisena olisi saanut alkaa jo parikymppisenä, kun ensimmäiset tiedostavat ajatukset itseäni kohdanneesta vääryydestä ajattelutti. Mutta en osannut vaatia terapiaa enkä pystynyt murtamaan isäpuolelleni antamaa salassapitolupausta. Miksi olin lojaali miestä kohtaan, joka hyväksikäytti minua lapsena? Lapsen lojaalius vanhempiani kohtaan ei hävinnyt edes murrosiässä. En kapinoinut vaan tein eroa vanhempiini muulla tavoin. Muutin pois kotoa 12-vuotiaana.
Asuessani kaupungissa ensin äidin serkun luona 12-13 -vuotiaana ja sitten erään äidin tuttavan luona 13-14 -vuotiaana, kuvittelin olevani ihan muuta kuin maalaistyttö. Itseasiassa olin asunut maalla vain vähän aikaa. Varhaislapsuuteni olin kaupunkilainen ja murrosiässä kuvittelin itselleni aivan toisenlaisen menneisyyden kuin mitä se oli maalla asuessani.
Kolmekymmentäyksi-vuotiaana aloin käydä psykologin luona, mutta silloinkaan en pystynyt murtamaan mneeisyyteni salaisuutta eikä psykologi tarttunut asiaan, kun se tuli esille sivulauseessa. Olisipa hän auttanut minua puhumaan lapsuudestani, häpeästäni, rikkinäisyydestäni ja kuvitelmistani olla vahva persoona; mikään ei loukkaa minua; olen halveksunnan yläpuolella. Olin sairastunut vahvuuteen eikä psykologi nähnyt sitä vaan vahvisti omanarvontuntoani niin että lopulta olin ylpeä itsestäni. Pidin itseäni parempana kuin tavan kansalaiset.
Kuitenkin pieni Piia sisimmässäni pelkäsi, että todellinen haurauteni ja pirstaleisuuteni paljastuisi. Esitin ammatti-ihmmistä, joka tietää, mitä tekee. Eikä työnantajalla ollut moittimista. Hän vain ihmetteli, että niin paljon olin poissa työstä flunssan ym. pienen vaivan takia. Tosiasiassa en jaksanut aina esittää työkavereille hyvin koossapysyvää persoonaa, vaan "flunssan", "kuuumeilun" ja naistenvaivojen varjolla makasin rättiväsyneenä itsesäälissä kotona muutaman päivän kuukaudessa ja annoin itseni olla hauras, sairas ja masentunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!