Maalla

Piian äiti oli kirjeenvaihdossa lapsuudenkotinsa naapurismiehen kanssa. Tämä maalaismies tuli Piian elämään sinä keväänä, kun Piia täytti 7 vuotta. Miehen käydessä Porvoossa äiti ja Piia esittelivät kaupunkia hänelle. Käveltiin rannoilla, katsottiin kirkko, vietettiin aikaa leikkipuistossa. Piia tutustui pian tähän puheliaaseen mieheen eikä ujostellut yhtään, vaikka mies pyysi tyttöä syliinsä istumaan.

Kesällä muutettiin maalle miehen kotitilalle. Mummo (miehen äiti) oli mutrussa suin, kun tyttö astui tupaan äitinsä kanssa. Piia ei voinut olla vertaamatta Mummoa oman äitinsä äitiin, joka hymyillen otti vastaan kotiinsa sekä tytön että äidin. Piia tarrautui äidin takkiin. ”Mitä sinä nyt ujostelet?”, äiti kysyi väsyneesti. Matka oli ollut pitkä. Bussilla. junalla, toisella junalla, laivalla ja hevosella oli matka taittunut Etelä-Suomesta savolaiseen salomökkiin. Asetuttiin asumaan yhdessä mies (Piian tuleva isäpuoli), hänen veljensä (Setä) ja äitinsä(Mummo) sekä vaimonsa, tytön äiti. Piia ei olisi halunnut jäädä mökkiin, koska Mummo katsoi häntä kummallisesti. Kuitenkin päiviä kului ja neljä aikuista ja lapsi yrittivät sopeutua elämään yhdessä.

Piia viihtyi hyvin isäpuolen kanssa hoitamassa hevosta, tekemässä apetta, ripsumassa lehmiä ja ihmetellen tilan töitä ja tehtäviä sekä eläimiä. Mutta Mummo näytti päivä päivältä pelottavammalta.Piia oli nähnyt koiria talutettavan kaupungissa ja hän rohkeni kysyä ispuoleltaan, missä on Nipen (suomalainen pystykorva) remmi? ”Ei sillä ole remmiä”, vastasi mies. ”Haluaisin taluttaa Nippeä”, Tyttö selitti. ”No ota tuo riimu”, mies vastasi. Piia asetteli riimun koiran kaulaan ja talutti sitä pihalla. Koira tempoili itseään pois riimusta. Se ei ollut tottunut talutettavaksi.

Mummo tuli kuin myrskyn merkki tuvasta ulos pihalle ja huusi: ”Minun koeiroon et taluttele”. Hän repäisi riimun Piian käsistä. Tyttö parkaisi ja juoksi äitinsä luokse itkemään. Tyttö tunsi tehneensä jotain ihan kamalan väärin. ”En tiennyt, että Nippe on Mummon koira”, hän nyyhkytti äidilleen, ”eikä sitä saa taluttaa”. ”Sillä ei ole kaulapantaa. Riimu hiertää sen kaulaa. Sillä ei ole hyvä taluttaa eikä Nippe ole tottunut talutettavaksi”, äiti yritti selittää. Mummon hirmustuminen jäi tytön mieleen loppuiäksi. Siitä lähtien Piia oli hissun kissun mummon lähettyvillä.

Mummo mutisi itsekseen: ”Minua sinä, äpärä, et peri”. Tyttö ei ymmärtänyt eikä uskaltanut kysyä äidiltäänkään, mikä on äpärä ja mitä on periminen. Sitä äpärää mummo toisti monessa lauseessa ja aina se kuulosti Tytöstä yhä kamalammalta ja hävettävämmältä, koska Mummo sanoi tuon oudon sanan halveksuen. ”Olen paha, olen äpärä. Mummo ei rakasta minua, koska olen paha äpärä. Mummo halveksii äitiäkin, koska olen paha”, Piia ajatteli. Tytöstä tuli hiljaisempi ja surullisempi päivä päivältä eikä hänen äitinsä jaksanut häntä lohduttaa. Piia tunsi itsensä vajavaiseksi, arvottomaksi ja häpesi itseään. Tyttö katsoi äitiään ja näki, kuinka hänkin häpesi itseään.

Sunnuntai-iloja

Iltasella ja sunnuntaisin päiväkodin tädit, jotka asuivat samassa talossa kuin lasten päiväkoti oli, tädit viettivät yhteistä aikaa. Söivät samassa pöydässä Äidin tekemää ruokaa ja rupattelivat keskenään milloin mistäkin. Joskus he innostuivat hassuttelemaan. Kerran Piiia ehdotti, että saisi kyytiä matolla käytäviä pitkin. Ja Beku-täti innostui asiasta, veti Piiaa pikku matolla pitkin pitkää käytävää. Piiaa kikatti riemusta ja Beku-täti hengästyi niin, että alkoi puuskuttaa. Piia huusi Kaisaa jatkamaan ja taas tyttö sai kyytiä pitkin käytävää. Sunnuntai-iltapäivä kului kuin siivillä ja Piia oli onnellinen kaikkien tätien ja äitinsä kanssa.

Seitsemän-vuotissyntymäpäiväkin vietettiin tätien kesken. Äiti oli leiponut täytekakun. Mutta Piia ei kakusta välittänyt, ainoastan suklaanapeista kakun pinnalla. Hän kävi keräämässä kunkin tädin kakunpalasta suklaanapit ja mutusteli niitä mielissään. Liisa piti puheen Piialle: "Tämä on ensimmäinen kerta kun täytät 7-vuotta. Täytät 17, 27, 37 jne. Ne eivät ole ehkä niin merkityksellisiä kuin tämä ensimmäinen 7-vuotispäivä - - -" jne. Ei Piia sitä puhetta jaksanut kovin tarkkaan kuunnella. Hänestä oli hauskaa olla huomion keskipisteenä ja hän oli onnellisen, että hänellä oli kaikki nämä tädit, jotka rakastivät häntä.

Moottoripyörällä

Musta nahkatakki ja -housut natisivat kivasti, kun Piia istuutui Kaarlo-sedän syliin. "No lähdetäänks' ajelulle?", setä kysyi äidiltä. "En nyt ehdi", sanoi äiti. "Minä ehdin. Anna minä --!", kinusi Piia äidiltään. "No tehkää pieni lenkki", äiti lupasi. Piia istuutui moottoripyörän selkään sedän taakse ja sitten mentiin. Wau, kun oli hauskaa. Pian oltiin takaisin äidin luona. "Vielä toinen lenkki!", kinusi Piia. "Ei enää", kielsi äiti, "Meidän on nyt mentävä kotiin."

"Ei puhuta Kaarlo-sedästä mitään Liisalle, Kaisalle tai Beku-tädille." äiti vannotti Piialle, joka lupasi olla puhumatta heille. Oli vaan niin vaikea olla kertomatta, miten KIVAA oli ajaa moottoripyörällä, että Piia oli ihan haljeta riemusta. "Minä ajoin pyörällä, pyörällä, pyörällä", hän rallatteli itsekseen. Jos lastenkodin tädit kuulivat rallatuksen, he varmaan ihmettelivät, kuinka lapsi onkaan iloinen opittuaan ajamaan polkupyörällä.

Älä jätä minua

Piian äiti valokuvasi suuren hetken, kun Piia sai ensimmäisen polkupyöränsä. Hän opetteli ajamaan metsäpolulla, jossa oli juuria ym. epätasaisuuksia ja kaatuili pahasti muutaman kerran, suuttui ja mökötti pitkän aikaa eikä koskenutkaan pyöräänsä kahteen viikkoon. Sitten äiti ehdotti, että mennään koulun kentälle harjoittelemaan ja sai houkuteltua Piian kokeilemaan pyörälläajoa kentällä. Siellä se sujuikin ihan hyvin. Voi sitä riemuntunnetta, mikä kihelmöi Piian mielessä, kun hän tajusi osaavansa uuden taidon. Äiti antoi Piian ajella jalkakäytävillä ja kun tasapaino alkoi olla hyvä, muhkuraiset metsäpolutkin sopivat harjoitteluun.

Äiti ja hänen ystävänsä kävelivät Piian kanssa kallioille katselemaan maisemia. Sieltä korkealta näkyi merelle asti. Äiti otti kuvia, mutta Piia ei halunnut kuvaan. Häntä suututti ja väsytti. "Nouse nyt seisomaan, Piia! Äiti ottaa kuvan." Piia heitti villatumpulla äitiä ja kieltäytyi nousemasta. Äiti otti kuvan Piiasta istumassa kalliolla. "No lähdetään sitten alas kotiin!", kehoitti äiti. "En minä jaksa". "Äiti jättää sinut sitten siihen, ellet ala tulla", suutahti äiti. "EI EI EI ÄLÄ jätä minua." ajatteli Piia kauhuissaan ja alkoi oikoa koipiaan ja kömpiä pystyyn. Äiti on ilkeä, kun hän niin monesti on sanonut että hän jättää. Olenko, minä paha. En ole tarpeeksi kiltti. Jotain tällaista Piian päässä liikkui ja mieliala laski. Jalat tuntuivat raskailta ja hän alkoi itkeä tuhertaa. "Mitä sinä nyt poraat?" äiti tiuskaisi ja jatkoi vähän huolestuneena: "Koskeeko sinuun?" "Ei", nyyhkytti Piia.

Uusi koti - ja uusi muutto

Uusi koti oli ahdas huone, johon vaivoin mahtui sänky, heteka, pöytä, puulaatikko ja kaksi tuolia. Kakluuni lämmitti mukavasti, kun vain jaksoi kantaa puita siihen poltettavaksi. Piian mielestä äiti oli tosi vahva, koska jaksoi kantaa selkäkuormallisen puita yläkertaan. Vanhus jaksoi tuoda vain muutaman pölkyn kerrallaan niinkuin Piiakin.

Yhteiseloa jatkui jonkin aikaa niin että Äiti kävi töissä ja Piia päiväkodissa. Iltasella Piia leikki ulkona naapurin lasten kanssa ja yöksi levitettiin heteka Äidille ja Piialle nukkumapaikaksi. Vanhus oli huonossa kunnossa ja ärtyisä. Hän ei aina kestänyt kuunnella Piian juttuja vaan sanoi: "Lopeta jo. Käydään nukkumaan." Valot sammutettiin ja Piia kuiskutteli äidille juttujaan. Mutta äitikin usein tokaisi: "Nukutaan jo." Piia katseli pilviä verhojen välistä ja koetti olla hiljaa paikallaan, vaikka ei nukuttanut. Jos vähänkään kääntyili hetekan puolikkaalla, se narisi ja kitisi. Vanhus ei sietänyt kuulla sitä ääntä.

Pian kävi selväksi, ettei Äiti ja Vanhus tulleet toimeen keskenään. Oli uusi muutto edessä. Muutettaisiin toiseen kaupunkiin. Pelastusarmeijan päiväkotiin. Äiti työskenteli siellä keittäjänä ja siivoojana. Talossa asui Beku-täti, Kaisa ja Liisa. Arkipäivisin kolme isoa huonetta täyttyi lapsista. Piia sai liikkua koko talossa niinkuin halusi. Muitten lasten piti pysyä omassa huoneessaan. Vauvoille oli oma huone. Toinen huone oli 2-3 -vuotiaille. Kolmas huone 4-6 -vuotiaille. Piia viihtyi usein vauvojen huoneessa. Mutta Kolmannessa huoneessa olivat kaverit, joista mukavimpia oli Antti ja Antero.

Muutto

Piia seisoi rappasella ja parkui. Hän huitoi käsiään ja huusi: "EIEIEI!!!" Hän ei halunnut lähteä minnekään, mutta tytön äiti sanoi vähän hermostuneena: "Nyt mennään. Anna käsi!" Äiti tarttui tytön käteen ja nyhtäisi siitä. Tyttö vähän horjui, mutta seisoi paikoillaan. Äiti sieppasi tytön syliinsä ja nosti polkupyörän tavaratelineelle istuimeen ja lähti polkemaan kadulle, kääntyi portista vasemmalle ylämäkeen.

Piia lopetti parkumisen, kun näki oravan kiipeävän männyn runkoa pitkin ja häntäänsä huiskauttaen hyppäävän oksalle istumaan. Orava kallisti päätään ja tyttö hymyili kallistaen omaa päätään. Tultiin alamäkeen ja polkupyörän vauhti kiihtyi. "Iii Iiia ha ha ha", hihkaisi tyttö riemusta helmeilevän kikatuksen säestyksellä vauhdin hurmassa.

Monta katua myöhemmin saavuttiin puutalon ovelle ja äiti pyysi tyttöä nousemaan rappuset edellään yläkertaan. Äiti koputti oveen ja kuultuaan sisäänkutsun työnsi tytön edellään sisään huoneeseen. Vanha nainen keskusteli äidin kanssa niin kauan, että tyttöä alkoi nukuttaa. Hän asettui hetekan päälle pitkälleen ja nukkui siinä, kunnes äiti nosti hänet pystyyn ja sanoi: "On aika syödä iltapalaa." Syötiin yhdessä Vanhuksen kanssa. Äiti selitti tytölle, että hän hakee tavarat ja sillä aikaa Piia saa leikkiä Vanhuksen kanssa.Piiaa vähän ujostutti, mutta äiti sanoi palaavansa pian. Piia jäi leikkimään Päivi-nukkensa kanssa. Oli hänellä muitakin nukkeja, mutta ne oli pakattu matkalaukkuun, jota äti meni hakemaan.

Äiti tuli Aila-tädin kanssa matkalaukkuineen ja kysyi Vanhukselta, oliko tyttö ollut kunnolla. "Ei tytöstä ollut vaivaa", vanhus vastasi. Illalla avattiin hetekan alta toinen sänky ja käytiin aikaisin nukkumaan.