Piian äiti valokuvasi suuren hetken, kun Piia sai ensimmäisen polkupyöränsä. Hän opetteli ajamaan metsäpolulla, jossa oli juuria ym. epätasaisuuksia ja kaatuili pahasti muutaman kerran, suuttui ja mökötti pitkän aikaa eikä koskenutkaan pyöräänsä kahteen viikkoon. Sitten äiti ehdotti, että mennään koulun kentälle harjoittelemaan ja sai houkuteltua Piian kokeilemaan pyörälläajoa kentällä. Siellä se sujuikin ihan hyvin. Voi sitä riemuntunnetta, mikä kihelmöi Piian mielessä, kun hän tajusi osaavansa uuden taidon. Äiti antoi Piian ajella jalkakäytävillä ja kun tasapaino alkoi olla hyvä, muhkuraiset metsäpolutkin sopivat harjoitteluun.
Äiti ja hänen ystävänsä kävelivät Piian kanssa kallioille katselemaan maisemia. Sieltä korkealta näkyi merelle asti. Äiti otti kuvia, mutta Piia ei halunnut kuvaan. Häntä suututti ja väsytti. "Nouse nyt seisomaan, Piia! Äiti ottaa kuvan." Piia heitti villatumpulla äitiä ja kieltäytyi nousemasta. Äiti otti kuvan Piiasta istumassa kalliolla. "No lähdetään sitten alas kotiin!", kehoitti äiti. "En minä jaksa". "Äiti jättää sinut sitten siihen, ellet ala tulla", suutahti äiti. "EI EI EI ÄLÄ jätä minua." ajatteli Piia kauhuissaan ja alkoi oikoa koipiaan ja kömpiä pystyyn. Äiti on ilkeä, kun hän niin monesti on sanonut että hän jättää. Olenko, minä paha. En ole tarpeeksi kiltti. Jotain tällaista Piian päässä liikkui ja mieliala laski. Jalat tuntuivat raskailta ja hän alkoi itkeä tuhertaa. "Mitä sinä nyt poraat?" äiti tiuskaisi ja jatkoi vähän huolestuneena: "Koskeeko sinuun?" "Ei", nyyhkytti Piia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!